»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä muiden Aasian kansain sodankäynti.—Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän sotaan—teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se, Ranald!»
»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet», kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»
»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle, jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»
»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme ylpeälle metsänkaitsijalle?»
»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä, Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään pääkalloon.»
»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni tapettiin—hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille, jolle kapusimme—minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston valojani täyttämättä.»
»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan. Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»
»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla, Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»
»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»
Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,—he olivat minun poikiani!—verta minun verestäni—lihaa mmm lihastani!—nopeat jaloiltaan—pettymättömiä ampujia—eikä heitä ollut kukaan vihollinen voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»