»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa: mikä piru on sinut saattanut tänne?»
»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin ritarin?»
»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.
»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.
»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi, ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei tule kestämään enää kovin kauan.»
»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»
»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»
»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt—että minä olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti pojat—että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi hänen neljä lastansa.»
»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset, joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»
»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme, joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös. Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja paiskasivat veneemme palasiksi—mutta ei yhdenkään miehen sydän masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»