»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.
»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»
»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa, jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»
Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.
»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista. Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon, joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle—nimittäin Böömin kuninkaan Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian pääsisit vapaaksi—tietysti minä myös—ja hartaasti haluisin, että tämä vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»
Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa, kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena—sillä »karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina». Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.
»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran, Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.—Virkappa nyt, mikä sinun nimesi lienee?»
»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi kumppani.
»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.
»No, sama se,—Ranald Mac Eagh on nimeni—se merkitsee Ranald Sumun poika.»