»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.—Ja nyt, Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»
»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä todistuksen voit siitä antaa?»
»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo, millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»
»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.—Mutta onpa mulla myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»
»Mesikieli, myrkkymieli—aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.
Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja), tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle kertoa. Mutta antaapa hänen tulla—saakoon vähäisen kierrätellä, jos tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»
Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.
»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»
»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä, turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»
»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies, kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette ollut—millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette heidän sota-aikeistaan.»