»Ja Argylen markiisi—jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa ruveta—onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.
»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.
»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.
»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.
»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.
»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin palvelija.
»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin—taikka, pikemmin olet varmaan markiisi itse!—Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa apua, niin väännän niskanne nurin.»
Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin yrittäisi apua huutaa.
»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte, niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että rupeatte locumtenens'ikseni (sijaisekseni)—niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa—siksi kun vartijanne tulee vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan teidät—sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)—ja sitten haen itselleni pääsötien.»
»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»