»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin hänen palvelusaikansa on loppunut.»
»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»
Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että toinen saattoi vastata.
»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.
»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella, niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.
»Sen verta siitä.—Minne tuota käytävää myöten pääsee?»
»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava aatelisherra.
»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»
»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren vartijatuvan——»
»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja palvelijoitanne?—Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea herra.—Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän vankihuoneeseen?—Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»