»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se alkaa minun kamaristani.»
»Ja mikä on tunnussana portilla?»
»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»
»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo näkyisi mustelmia sormieni pidosta.—Niinkuin asian laita nyt on, beso los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen. Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin—onko kamarissanne kirjoitusneuvoja?»
»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»
»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.—Kunnon Ranald, näethän, kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin, eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien kurkkuja.»
»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman kädestäni.»
»Se on oikein, Ranald—oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»
Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut, Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra, muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.
»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia—en, vaikka antaisitte tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat, joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»