Brennowalt'in murhenäytelmä.
»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee», käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»
Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta, joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.—Mutta hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»
Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa, vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.
»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan olla yksinään.—Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»
Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli papin äänen täydessä saarnatoimessa.
»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen kaulansa poikki!»
Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua. Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä markiisin perhe—semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa—istui kirkossa toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.
Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi kuudenneksitoista—seitsemänneksitoista—kahdeksanneksitoista—ja lopuksi. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin, aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet, vaikka olisi turkkilainen imam ollut saarnaamassa.
Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa, astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä. Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä! Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»