Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa, paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.
»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»
»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian takaisin.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.
»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu henkenne.»
»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. »Hheu! niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus tuommoisen tallirengin haltuun?»
»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas. »Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman synnyttämää varsaa?»
»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme tehneet ja kokeneet!—Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä, katsahtaakseen minuun!—Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni, niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä, seuratakseen oppaansa jälkiä.
Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet, joiden yli he kompastellen astuivat—vesakot, joiden läpi oli pujoteltava—kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti laskeutua—kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen, puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli expeditus (ainoastaan aseilla varustettuna) ja impeditus (kaikellaisia matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa, suuren kellon vongahteleminen.
»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello—'Sturmglocke', saksalaisten puheen mukaan.»