»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku kelpo mies heittänyt henkensä.»
»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen niin perin uuvuksissa—kun näet, niinkuin äsken selitin, olen 'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa, odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni nojaan—niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald, varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa pulissa—varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin tappelussa—jonka perästä menin toiseen palvelukseen——»
»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä tahraantumattomalle alustalle.»
»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni, »vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista; taikka selvemmin puhuakseni: i prae, sequar (käy edeltä, minä seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»
Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella. Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa painon alla—mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli kaikkien noiden rautojen alla—ja kaiken aikaa tarinoiden suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut. Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee jälkeä.
»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle, missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.
Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen, minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.
»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh, »palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän heimollemme osoittanut.»
»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää—sano heille, että kätten puristaminen ei ole minulle mieleen—se hämmentää sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten, käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee, niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia kunnianosoituksia—ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä: Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?—Vai niin, tässäkö paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald? Voto a Dios, espanjalaisen tavalla puhuen—onpa tämä sangen sievä asema—sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani olen nähnyt—ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.—Mutta kuules, Ranald, uskottava kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka alkaa.»