»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja nuolilla.
»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No, miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään, että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!—Sitä ei ikimuistettava Kustaavus olisi koskaan uskonut—eikä myös Wallenstein—eikä Butler—eikä Tilly-ukko.—No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta paitsi kyntensä—koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona, käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi—jonka viran muuten olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten aseilla—siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.—Kiitoksia, kost' jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin oppi Mareschal-kollegiossa:
Non eget Mauris jaculis, nec arcu,
Nec venenatis gravida sagittis,
Fusce, pharetra[31]
mikä merkitsee——»
Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran, soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään kätköpaikkaan.
»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä, rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen; sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni voittoon?'—Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän miestenne laita.»
Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka tärkeätä on olla ääneti.
Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli; paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.
Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään, ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.— »Tausend Teuflen! (tuhannen pirua)—vielä minä kiroon, vaikka elämäni loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa. »Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme vastaan?»
Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle, vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi, suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään, vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus olisi sallinut: »Carocco, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi rivi eteenpäin ja anna heidän asettua——»