Flodden'in tappelu, vanha laulu.
Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille, voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä kukistamattomiin voimiin.
Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta, joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.
Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin ratkaissut sotaonnen.
Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet, jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan, ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa opastaa.
Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa—mahdollista oli kukistaa hänet, joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten paras tuki—mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he hylkäsivät—tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.
Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita, kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan, että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.
»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi pitää tulla näin myöhään yöllä?»
Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.
»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen, että se olisi niitä poistanut.