»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan antaa neuvoni——»
»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»
»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»
»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut, jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.—Ja mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»
»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo, että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla vanhana tottuneena soturina irroitin itseni—niitä lähinnä, sanon ma, saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle, Drumthwacketin herralle.»
»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti aion palkita ansion mukaan.»
»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin kättä.»
Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen, josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja syvään kumarsi päätänsä.
»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle, suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin uskonette.
»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi
Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»