»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni—joutsia ja nuolia!—Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän korkeaan huomioonne ja suojaanne.»
»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.
»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.
»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan, tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte, mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä. Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen, millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»
»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä siis päävahtiin.—Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan, miesparka!—Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.
Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.
»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea voimaani.—Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?—Inverarysta saa savu ensiksi tupruta.—Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»
Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.
»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»