»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.
»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.
»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»
»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»
»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali, heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät suoraa päätä tiehensä.»
»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»
»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra kenraali.»
»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista, etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään salaisia neuvotteluja.—Onko sillä vanhuksella lapsia?»
»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen ma—mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»
»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa pitää nimensä salassa?»