»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille pujahtavat——»
»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.—Ja nyt, majuri Dalgetty, annan teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri, toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin virkaa.»
Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä, joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille, muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Hän marssii täysiss' sota-aseissaan—
Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.
Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,
Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,
Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.
Ihmistoivon turhuus.
Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle täydessä luottamuksessa.
Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa. Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen. Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän pyynnön ohella annettiin kelpo douceur (hyväntekijäiset), pojan vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille asianomaisille mieluinen.
Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan. Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä, vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen. Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta, keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään ollut pettymätön.
Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715 Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.