Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi, kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet, jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet; sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen näkökokemukset olivat.
»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta tuttavaltaan.
»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja aikoja.»
»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»
He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin. Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka hänen ratsunsa Kustaavus voi.
»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi englantilaista ratsua.»
Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.
»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi ulos majasta.
»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä sotaretkeltä?»
»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella on siihen sanomista.»