Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi Aberdeenshiren puolelle pakoon.
Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan Montrosea takaapäin.
Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä ahdistettaisiin selkäpuolelta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Hei, rakkopillit Donald'in!
Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!
Hei, pillit sekä liput
Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.
Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut, joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v. 1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:
»Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,
Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»
Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle, metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse kenraalille.
Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli Cameronilaisten päällikkö.
»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat nousemisen ja kuulemisen vaivan.»