»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»
»Miksi niitä itse katsonette?»
»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.
»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain hevoskoniensa kanssa kulkemiseen—täytyihän siinä tuntikausittain kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.— Tämmöiset ovat sanomani—ne ovat luotettavat—teidän asianne on päättää, kuinka mieluisia ne ovat.»
»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti. »M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta teosta.—Kuinka suuri on joukkomme?»
Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä, että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä sataa koolla.
»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.—Jos olisi edes puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää kuninkaan puolta.»
»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi—olipa siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille, tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»
»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme! Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta—sillä iloa siitä tulee—te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»
»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»