Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.
»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»
Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan maansa ryöstämisellä.
Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian puolesta—sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet—ja tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille—nämä syyt nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet, joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.
Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty, täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia, täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen kimppuunsa.
»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain maksamista toisen miehen huoleksi.»
»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on, kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin poikien veret lakkaavat vuotamasta.—Mitä te sanotte, Ardenvohr?»
»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen pakomatkansa suojelemista.»
»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle, »jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä 'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen huomispäivänä.»
»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»