»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»

Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa turvallisesta paikasta.—Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.

»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»

Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi kunniakseen, katseli tapausten kulkua.

Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle, vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen, antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.

»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan; »mutta—hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien edessä!»

Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.

Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.

»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani varahevosekseni».

»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista päällikköänsä.—Käskekää rynnäkölle paikalla—lähettäkää tunnussana ympäri rivejä.—Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch, Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!—Ratsastakaa Mac Ilduyn luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.—Tulkaa sitten takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»