YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,
Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.
Ossian.
Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.
Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen hevosmiesten kanssa.
Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä. Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin. Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa; sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin puolin aivan samallaiset.
Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan, tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan—sangen tiheään heitä kaatuikin molemmin puolin—tunkeutui hartaasti toisia, rientäen etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja väikkyi taistelijoiden yläpuolella.
Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa kummallekin puolelle.
Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin, vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman—tämä outo näky olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään verrattavaa, paitsi sheltyä (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa, tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä. Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada sotarintamaa jälleen järjestetyksi.
Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia—sillä Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin missään muussa vuorelaisklanissa—turhilla urhoteoilla kyllä suojella suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.