»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia laukaistakseen käänsi päänsä.
Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»
Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken. Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald Mac Eaghia.
»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»
He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.—»Yhtä luultavaa, kuin että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin kerkesi torjua iskun kilvellään.
»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»
»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen; ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle, oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin. Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa yksityisistä syistä 'flagrante bello, multo majus flagrante proelio' (sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»
»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja hänen saaliinsa väliin!»
Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi—tässä uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.
Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta, jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen lopettamiseksi.