»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja? Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette kumpikin ansainneet?»
»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan bonus socius, bon camarado jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä——»
»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua kostoa——»
»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta tehtävää teille kumpaisellekin—paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»
»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»
»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne
Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»
Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä minä teen sinusta ritarin—ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä, kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»
»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari. »Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut ritari—ratsumies, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi—ei minulla olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»
»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön, jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»
Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla täyttämään hänelle annetut käskyt.