»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te, joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle—te, joka syvien tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi—tekö tässä tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan, ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen. Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt, joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana, tulkkina ja virkakumppanina.»
Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista. Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään klanista, pääsisi häntä näkemään.
Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta. Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten. Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin, kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet, ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.
Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa. Kaatuneissa oli melkein viisisataa dunniwassel'ia eli aatelismiestä kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin voi joutua.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Kauas, kulkein tuulta myöten,
Miekkain melske häviää;
Sota kauhuillensa poistuu,
Haavat, surma yksin jää.
Penrose.
Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose, jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten, huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.
»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii—Ardenwohrin ritari, niin olen kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»
»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty, joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä suojaksi—kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»