»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut, suureksi suruksi sekä meille että teille?»
»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi huoaten. »Diem clausit supremum (hän päätti viimeisen päivänsä), niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi 'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»
»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden Palkinnon—senhän nimen sille panitte—olevan hyvin opetetun kaikkeen sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa, että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»
»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa seurassa.»
»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki, ritari Dugald!»
»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali, kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi, osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»
»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»
»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»
»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte», virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan sotakumppanini ruumista.»
»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi, joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa muuta kuin hätäiset hautajaiset.»