»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.—Voi kuitenkin, Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»
Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään: »Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti löydetty linnasta?»
»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle. Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.—Mutta», lisäsi hän, »koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella saanut ritari-sivalluksen».
»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti sammuttaneeni.—Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»
»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.—Ritari Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja hopealla.»
»Voto a Dios! sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä seison lörpöttelemässä!»
Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan tappelutannerta pitkin.
»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen—ja teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»
»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla—en voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»
»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»