Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:
"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä näiden miesten pukua ja kokardia."
"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."
"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley, millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne on lähimmät sukulaisenne saattanut?"
"Vaaraan!"
"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan erehdykseen."
"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."
"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan. Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa, mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte vastaanottaa."
"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."
"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot, "niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on vanhin ystäväni — sanon sen vieläkin kerran — jaloin hyväntekijäni; hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja — suokaa anteeksi — syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt; enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen — voisinpa sanoa pojan — mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"