Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley, huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia, oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.
Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"
"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet, niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken, joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi, mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui miekkaansa?"
"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"
"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."
"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan kuoliaaksi?"
"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose. Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P— ja M— ja G—, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."
"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin sivistynyt —"
"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja lausua Tasson runojakin."
"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti Bradwardine.