"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen kaikkien miesten — ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa — olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas, minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan", jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta — ja hänestä tulee onnellinen mies!"
"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka. Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.
XXXVIII.
Fergus kosijana.
Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin, sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.
Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa, sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai, että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta, parietaria'sta tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.
Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista. "Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."
Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum — kuuletko Callum Beg — senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa perustuksia myöten.
Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini, Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti, hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.
"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan sanon!"