Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.
"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. — Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"
Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.
"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"
"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun — mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."
"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"
"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. — Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."
"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.
"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: — 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."
"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte —"