"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi, mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."
"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"
Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto meidän rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra — herra — — suokaa anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"
"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan ollut.
"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta skvadroona annettaisiin Nosebagille! — Hyvä Jumala, mitähän varten Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. — Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille roistoille pieni muistutus!"
Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään. Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen — puhumatta suuresta arvesta nenässä — suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s——n vanha —", alkoi rakuuna, mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan, tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. — "Taivas siunatkoon kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"
"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista, joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa! Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."
"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele — ajutanttimamma, kuten sitä nimitämme — on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi. — Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen poika, joksi sitä sanottiin", — (sivumennen huomautan, että se oli muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt oikeudesta käyttää aseita) — "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."
Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin tästä pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa, minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja "butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.