XLVII.
Mitä nyt on tehtävä?
Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.
Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään, mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla. Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas poika, kuinka jaksatte? — Emily kulta, tämä on nuori Stanley."
Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen. Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän lyhytaikaiseksi."
"Erikoisen tärkeä asia pakotti minut tänne", mutisi Waverley.
"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. — Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää antako kenenkään meitä häiritä — minulla ja sisarenpojallani on tärkeitä asioita."
Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."
"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa, kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin ajattelematon?"
"Isäni — setäni — tuo polonen" — näin sanoen hän ojensi everstille sanomalehden.
"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne, pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."