Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana; hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen, joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta. Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut, vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä, katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen, ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana hän joudutti matkaansa.
Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin herttainen emäntä.
"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne. — Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta, koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa vaarallisuuden.
"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on nyt kaksi uutta palvelijaa."
Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi; hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona, kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa seinällä kuvastimen vieressä.
"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä. Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua — naapurit haukkuvat minua jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä — mutta hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö milloin hänet mestataan?"
"Mestataanko? Herran nimessä, missä hän on?"
"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla — niin juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich, jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin. Sitte hän kertoi, että Callum Beg — se oli hävyttömän katala pojanpahuus — ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."
"Entä hänen sisarensa?"
"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen lähellä everstiä."