Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli täytynyt olla niin kauvan.
"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt, sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, alias Williams, alias kapteeni Butler, on edelleen alias Francis Stanley, sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät matkarahoilla tarpeen mukaan."
"Minua hävettää, hyvä eversti —"
"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta 15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea — siis melkoisen paljon, sen voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä vaan tarvitsette."
Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.
Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.
"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison kepposena, cela ne tire à rien! Teidän on siis oltava Francis Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.
Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista, ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja. Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati tottelemista.