"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.
Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.
Se oli Bradwardinen parooni. — On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.
XLIX.
Molemminpuolisia kertomuksia.
Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset, englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi, jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista, miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.
Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet, jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti: "Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku tuittupää — luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä, joka vuonna 15 oli kanssani sodassa — pimeässä laukaisemaan häneen päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in Catilinam: abiit, evasit, erupit, effugit. Hän pakeni, niin sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se säilyttää omanaan in saecula saeculorum. Mutta tapahtukoon herran tahto, humana perpessi sumus. Sir John Bradwardine — musta sir John, kuten häntä nimitettiin — joka oli meidän sukumme ja Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. — Mutta kuuleppas nyt, Janet, etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"
"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne maistuivat niin hyviltä? — Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka." Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen, "tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".
Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:
"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea — kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."