"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15 olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin. — Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"
"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa, että onneton chevalier olisi turvassa.
Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi. Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin huolissaan.
Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa — kartanon huonekalut oli nyt sirotettu pitkin läheisiä mökkejä — ja siinä sankarimme nukkui niin hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.
L.
Lisää selityksiä.
Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.
"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."
Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa. Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.