Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan, oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.
"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro: Fuimus Troes — ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin domus ultima" — he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella. "Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni, jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo päästä."
Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen, jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen; melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei tuule suoraan pohjoisesta."
Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään Janetilta.
Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään vahingoittaisi tai hyödyttäisi.
"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa — neiti Rose Bradwardine."
"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista asianhaaroista jo oli johtunut.
"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä, jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun äitini oli kotoisin ylämailta."
Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti. Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta, kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.
Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna — sillä useinkin oli hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose — hän päätti lähettää muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.