Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun, kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet, suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.
Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin, kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä, joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot, joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet hänen äitinsä omia.
Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan. Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi — hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana, jolloin Waverley lähti rotkosta.
Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi. Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan, päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet. Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut. Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän, jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.
Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita. Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille, missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti, nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.
Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan. Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.
Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö, ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon. Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin. Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.
Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista. Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.