Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.
Shakespeare.
Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.
Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin. Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta tämähän on rikas englantilainen — eipä voi tietää, missä tilassa hän nyt on — sitä paitsi paroonin ystävä — miten on nyt meneteltävä?
Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella, että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa, sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti, saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania, koska se viittasi vaaraan.
Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley yhä oli rangaistavien listalla — huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe passista — hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa nykyisen rikkauden — tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi vastaisia loistavia suunnitelmiaan — ja hurmaantui kuin mielipuoli kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä, jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"
"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".
Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen, että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden. Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun muka oli kovin kiireellisiä toimia.
Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin. Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin päälliköstä, vastasi Macwheeble:
"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut, mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja — ne tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"