Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä. Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.
Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:
"Rakas Edward!
Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi. Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme, puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti toimiani ja — suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa, kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman — jos nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona. Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.
Teidän uskollisin ystävänne
Philip Talbot."
LII.
"Kiire kihlatessa paras."
Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön; sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla lähtisivät Duchraniin.
"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana rotkoon tapaamaan isäntäänne?"
"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa maineessa — vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan vanhan Janetin tänne — ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman hanheni herroille illalliseksi."
Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan. Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä elävän omillaan?"
Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta. "Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä turvassa."