"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä; sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty — minä saan taas nähdä lapseni!"
"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.
"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta. Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"
"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja samalla hänen säätynsä arvoinen — tokko te kieltäisitte häntä siihen suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne Duchraniin ja siellä — —"
Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne voitti parooniuden — kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä miss Bradwardine?"
"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on loco parentis. Se on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle, että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi. Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella Diva Pecuniaa. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu. Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka tyttärellä ei ole myötäjäisiä."
"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!" ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi periä kokonaisen kreivikunnan.
Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue. Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.
Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt, oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.
En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista — he rakastivat toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä, miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli, kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään, että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat suihkulähteen.