"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."
"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"
"Ehkä huomenna."
"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" — tässä Flora katsahti ylöspäin — "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka — vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää kohtaloani."
"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne —"
"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"
"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"
"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän. Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan, että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista luontoaan!"
Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä, että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei — hänen päänsä — en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"