Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut tässä taistelussa alttiiksi."
Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä puhumaan.
"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."
Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua. Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani, niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."
Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.
Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"
"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle."
Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle. Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle, että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä Carlislea.
Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan. Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät vietäisiin mestattaviksi.
Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen, näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletteko häntä tavannut?"