"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo, ell'ette mielellänne häntä tapaa."
Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pian Diva Pecunia oli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.
Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö — mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."
Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja — "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni —"
"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.
"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."
Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.
"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."
"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta — jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."
Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."