Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.
LV.
Dulce domum.
Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja rakkautta!
Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa, vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.
Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs, osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita, jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan. Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi", eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka, mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.
Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi. Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan, ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia lumikkovaippansa helmassa.
Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa, ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen. Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.
Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr. Rubrickin perhevaunut — molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun, rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.
Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän gusto, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira saavutti vita adhuc durante, vaikka itse olin häntä täällä kasvattanut. — Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"