Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"
"Emmehän tässä vielä eroa!" sanoi Edward.
"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:
"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."
Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"
Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.
"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."
"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."
"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."
Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.