Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit. joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin, näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle; eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille, joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.
Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa, jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin lairdin kanssa — missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.
Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla luhdilla varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.
Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan. Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen paroonille tapahtuneen."
"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.
"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää. Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."
"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean Leanin ja monen muun joukkueet."
"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme, säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."
Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta, jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän. Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa; arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat, lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.
Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla. Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla juhlivia Ivorin poikia.