Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan, pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten. Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen; ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan, että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana, kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan, kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa, virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa. Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,
siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:
kävi vieraalta käsky — ja maan yli yö,
kylmi syämmet ja herposi käsien työ!