Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,
ruma ruostepa syövytti säilän — ei veri;
mitä luikkuja lie, toki määränä vain
nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.
Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,
iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!
Joka jänne jo vait — joka sävel, mi tois
sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.
Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,
joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:
Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,
ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.
Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,
sädeloistossa lippusi nostata vainen,
yli pohjolan laajalle liehuen näin
se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!
Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,
teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?
Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'
esi-isänne voittohon, kuolohon vain.
Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,
oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,
kuni vuorilta virtana syöksyen
ikiliittohon käykää te yhtehen!
Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota
sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!
Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,
jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?
Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun päässyt."
Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.
"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle, joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee — ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin uljuudellaankin."